sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ruumiin ja mielen ravintoa: osa II Kiasma, eli kolmas kerta toden sanoo

Tällä viikolla olin jo kaksi kertaa ollut vakain aikein menossa Kiasmaan. Ajatusvirheeni vuoksi emme päässeet sinne maanantaina esikoisen kanssa (Muista nyt: museot ovat usein kiinni maanantaisin!), torstain retkellä kuopuksen kanssa taas emme ehtineet muuta kuin shopatashopatashopata. Joten kolmas kerta toden sanoo.

Kyseessä ei ollut uusi näyttely, vaan huippuja Kiasman vuosien varsilta, Kiasma Hits. Sen verran harvoin käymme näköjään Kiasmassa, että ei osunut yhtäkään tuttua teosta vastaan. Kiasmassa käydessäni mietin joka kerta käsitystäni taiteesta. Kysymys nousi mieleen tällä kertaa jo Kiasman etuaukiolla keinulaudan luona. Lauta julistaa nimittäin olevansa taidetta.



Aloitin kierroksen vessasta Vladislav Delayn ääniteoksen parista. Äänicoctail oli sen verran hyvin sekoitettu, että oli vaikeaa erottaa, mistä yksittäisistä elementeistä oli kyse. Luulen tosin kuulleeni vessanvedon, mutta ehkä se oli joku naapurikopin käyttäjä. Vessankäyttäjien äänet lisäsivätkin oman sävynsä ääniteokseen. Ennen varsinaista kierrosta painoin myös kämmeneni marmorilevyyn eli "vieraskirjaan".

En ole inhotaiteen ystävä, joten en vain ymmärrä taidetta siinä, että rintsikat leivotaan pitkoon tai pikkarit piirakkaan (Iiu Susiraja); tarkoitus on herätellä ajatuksia, mutta minulle päällimmäiset ajatukset olivat "Hyi" ja "Äiti on sanonut, ettei ruualla saa leikkiä". Sen sijaan kielelliseen puoleeni vetosivat teokset, joissa taitelija oli opiskellut ranskaa post it -lappujen avulla ja video, jossa opetetaan huonekasville aakkosia: Huonekasville näytettiin vaikkapa M-kirjaintaulua ja toistettiin useaan kertaan "em".

Leikkisään puoleeni vetosi useampikin teos: Yksi niistä oli avaruusolentojen alusta muistuttava Laajentuja (Kimmo Schroderus). Mielikuvissani Laajentuja heräsi eloon ja pyöri metallisia ääniä päästellen pitkin seiniä imaisten ihmisiä mukaansa. Laajentujan ja muita Schroderuksen teoksia voi ihailla tuoltaAivan toisenlaisia, jotenkin hilpeitä, tunnelmia herätti  The Wonderful World of Abstraktion (Jacob Dahlgren) eli värikäs nauhameri, josta saattoi kävellä läpi nauhojen hyväillessä ja saatellessa kulkijaa. Nauhojen ympäröimänä en jännästi nähnytkään kaikkia niitä nauhojen värejä, vaan olin kuin sukelluksissa - näin ennemminkin tummuutta kuin veden alla.

Olin jäänyt hetkeksi nauhojen lumoon ja sillä välin mies ehti livahtaa minulta jonnekin. Löysin hänet erillisestä huoneesta. Himmeästi valaistussa huoneessa oli penkki, kirjoituspöytä sytytettyine lamppuineen, tuoli pöydän edessä, seinällä pöydän takana peili. Katsoin kysyvästi mieheen - mitä, mikä idea tässä huoneessa on? Mies käski minut seisomaan suoraan peilin eteen, katsomaan suoraan peiliin. Ja silloin oivalsin! Minua ei näkynyt peilissä lainkaan! Mitä ihmettä? Olinko muuttunut näkymättömäksi? Vaikka idea paljastuukin helposti (aukko seinässä ja identtisesti sisustettu huone toisella puolella), ei se pilannut elämystä - ihastelin näkymättömyyttäni ja pistin uhkarohkeasti kätenikin peilin "läpi".

Ja sitten vielä syy siihen, että en julkaise täällä yhtäkään Kiasman sisällä ottamistani kuvista. Kuvat ovat omaan käyttööni, enkä halua rikkoa taiteilijoiden tekijänoikeuksia. Tässä linkki Kiasman sivuille valokuvaus-aiheeseen liittyen.

2 kommenttia:

  1. Olet niin avarakatseinen ja ennakkoluuloton! Tunnustan suoraan, että monet nykytaiteen jutut on musta NIIN hämäriä, että en edes yritä niitä ymmärtää. Joo, asenteessa vikaa...:/ Jotenkin mä odotan, että taiteilijat osaavat tehdä jotain enemmän kuin me tavalliset pulliaiset. Että vois todeta, että onpa hieno! Pelkkä ajatusten herättäminen ei riitä.:)

    VastaaPoista
  2. Minulle riittää kyllä, jos herättää tarpeeksi uteliaisuutta tai saa ajattelemaan ja katsomaan maailmaa taas vähän eri silmin. Mutta mikä tahansa helppo kikka ei kyllä käy.

    VastaaPoista