sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Viipuri mon amour

Teimme museomatkan kadotettuun Viipuriin Lahden kaupunginmuseossa. Parkkipaikalta museolle päin mennessä koimme "Mitä jäbä duunaa?!" -hetken. Kisapuiston vanhat verkkoportit on lukittu kentän sivuilla. Yhdellä portilla oli kolme teinijäbää, joista pienimmän oli pakko tunkea itsensä portin verkon reiästä läpi, vaikka portinpielen vierestä olisi kentälle päässyt ihan vain kävelemälläkin. Alueella haisi myös ruuti - olivatkohan papattien kanssa liikkeellä ne jäbät? Surettaa, että kisapuiston olympiamenneisyys vähitellen tuhoutuu teinituholaisten nakerruksessa. Ja aiheestahan olen murmuttanut jo aiemminkin.

Hetken leikin kartanonrouvaa ja katselin pihamaata ikkunasta.
Monrepos-laulu soi taustalla ja pitkään näyttelyn jälkeenkin vielä mielessä. Rappeutuvaa kauneutta. Haluaisin matkustaa Viipuriin nähdäkseni Mon Repos'n puiston.

Kaunehimmat kaarisillat. Muistatko Mon Repos'n, Annikki Tähti. Kuva: Alexander Tyvin CC 3.0


Tai oikeastaan haluaisin aikamatkustaa puiston kukoistuskauteen.  Käyskennellä vaaleassa kesäpuvussa sorakäytävillä istutuksia ihaillen. Matkata kauniisti koristellussa pikku lautassa Ludwigsteinin saarelle hattupäisen herrasmiehen liikuttaessa lauttaa köyden avulla. Teinpä pienen Googlemaps-matkan. Lautta ei kulje enää saarelle. No, en sinne hautasaarelle olisi päässyt aikalaisenakaan, ellen olisi ollut Von Nikolay -suvun omainen.

Kuva: Googlemaps

Kirjastorakennus. Sitä kai korjataan? Ainakin toivon niin. Kuva: Alnikspb CC 3.0

Evakkoesineistä koskettivat eniten osoitelappusin varustetut avaimet. Mietin, miltä on tuntunut lukita ovi perässään tietämättä, palaako milloinkaan. Mitä ottaa mukaan, mitä jättää? Ja miten kipeä muistoesine se avain on, kun kotiin ei enää koskaan voitu palata?

Minua kiehtoi myös Säkkijärven polkan rooli Viipurin pelastamisessa. Mieheni kertoi tutkineensa aihetta jo pikkupoikana, mutta minulle radiomiinat oli uusi asia. (Aiheesta enemmän tuolla.) Näyttelyn ainoa interaktiivinen osa oli radioiden taajuuksien säätäminen. Tällaisia osallistavia elementtejä näyttelyihin kannattaisi varmasti suunnitella enemmänkin.

Esikoinen tutki tarkkaan erästä muotokuvaa. Miten taitavasti hehkuva sikarinpää olikaan maalattu. Ja silmäkulman hienoinen punerrus.

Viipurinäyttely on 30.3. saakka historiallisessa museossa. Näyttelyn kuvia voitte katsella tuolta. En ladannut niitä tänne, sillä blogi ei taida olla tiedotusväline. 

4 kommenttia:

  1. Jos aikamatka järjestyy, niin lähden mielelläni sun kaveriksi sinne!:) Evakkokertomukset ovat niin koskettavia. Jo alaluokilla luin Hiekkalan lasten tarinoita, ja pari vuotta sitten löysin kirjan yhteennidottuna. Pakko oli lukea myös pojille se. Appiukkoni on pienenä poikana jättänyt Antrean, eikä halunnut sinne palata katsomaan paikkoja, vaan mielummin pitää muistot sellaisena kuin ne olivat. Appiukon siskot olivat kerran kävelleet antiikki- tai vanhan tavaran kaupan ohitse, ja huomanneet samanlaiset tuolit ikkunassa, kun heillä oli Antreassa. Menivät kauppaan sisään, ja löysivät pohjasta sukunimen eli tuolit olivat osa evakkotavaroista, jotka eivät päätyneet uuteen kotiin. Muistaakseni perhe oli sijoitettuna Mustialan kartanoon jonkin aikaa, ja appiukko pienen siskon kanssa lähetettiin pariksi vuodeksi sotalapseksi Tanskaan. Kyllä niistä aikamoisia arpia sieluun jäi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiekkalan tarinat ei olekaan minulle tuttu. Meidän sukumme on Pohjanmaalta kotoisin, joten meillä ei ole evakkohistoriaa suvussa, mutta sotatraumoja tietenkin niin kuin muillakin. Aika jännä tuo appesi tarina. Minä hoidin Ruotsissa sellaista vanhusta, joka oli ollut äitinä suomalaiselle sotalapselle. Mummo muisteli tyttöä kaiholla, sillä tyttö palasi aikanaan Suomeen ja ruotsalainen perhe oli lapseton. Mummo toisteli usein, miten ensimmäisiä asioita, mitä tyttö oppi sanomaan ruotsiksi oli "Pappa är på sitt rum." Olosuhteet on olleet aika äärimmäiset, kun lapsia on lähetetty turvaan, eikä niitä ole helppo kuvitella nykypäivänä.

      Poista
  2. Joo kyllä se viimeinen evakkomatka oli karmea ainakin mummoni ja muiden sukulaisten mukaan. Siinä vaiheessa tiesivät, että kotiin ei enää koskaan palaa. Serkunpoikani kävi sukuni kotimaisemissa viime kesänä ja yksi kivi siellä oli talosta jäljellä.

    Viipuri oli mummoni mukaan upea kaupunki, kerran olen siellä pistäytynyt ja aika kurjalta se silloin vaikutti, kun sen on annettu rapistua. Tämä oli kyllä vuonna -84.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellaisesta jää varmasti eliniäksi kolo sydämeen. Aika paljonhan on Viipurissa suomalaisten avulla korjattu; ei siellä varmaan ole tavallisilla ihmisillä varaa korjata paikkoja.

      Poista