maanantai 7. huhtikuuta 2014

Amazing April

Varoitan jo valmiiksi, että tämä huhtikuu-pohdinta kääntyy aprillipilojen ääreltä vakavampaan suuntaan. Haluan kuitenkin säilyttää molemmat navat, sillä elämä on juuri tätä; iloa ja surua.

April, april, din dumma sill...


Pikkutyttönä oli kivaa, kun joku aikuinen omistautui aprillipilan tekoon oikein huolella ja sai meidät lapset retkutettua kunnolla. Vaikka ensireaktio oli tietenkin raivo, kääntyi tunne huvitukseksi ja kekseliään pilan ihailuksi. Itsekin koetimme varsinkin alaluokilla huijata opettajia, mutta taisivat olla niin monissa aprillipilaliemissä keiteltyjä konkareita, että korkeintaan he esittivät pahaa-aavistamatonta uhria. Klassikkoja olivat tietenkin seinäkellon kääntely ja rehtorin soittopyyntö kansliassa (aikaan ennen kännyköitä...). Paikallislehtien pilat piti tietenkin myös etsiä. Ja vaikka kuinka muisti vielä aamulehden äärellä, että tänään pitää olla varuillaan, saattoi joku onnistua myöhemmin päivällä vetämään höplästä.


Kevät keikkuen tulevi


Kevätsäät ovat arvaamattomia. Yhtenä päivänä ollaan kesätunnelmissa, sitten saattaa taas sataa valkoinen peite maahan. Mutta jokainen valoisampi päivä vie lähemmäs kesää, joten mieli on iloinen. Juhliakin on keväälle ripoteltu tiheään. Aloitellaan Runebergin tortuilla ja laskiaispullilla, jatketaan monilla syntymäpäiväkakuilla ja mämmillä, herkutellaan simalla ja tippaleivillä ja vielä äitienpäivänkin kunniaksi kakutellaan. Kevättä leimaa odottaminen, mutta yritän muistaa elää päivä kerrallaan.

Muutama vuosi sitten kevättä ja kesää leimasi sairastumiseni; juhlapäivät menivät pilalle yksi kerrallaan: vapun aattona alettiin epäillä syöpää. Odottavan aika oli tuskaisen pitkä. Äitienpäivän vietin lasten kanssa äiti-lapsi-leirillä ja itkin salaa, sillä emme olleet kertoneet lapsille vielä mitään; saattaisihan olla, että selviäisimme säikähdyksellä. Helatorstain jälkeen epäilyt kuitenkin varmistuivat ja jouduimme rikkomaan lasten perusturvallisuuden tunteen syöpäuutisella. Juhannuksen vietin sairaalassa leikkauksesta toipuen. Loppukesästä alkoivat sytostaattihoidot, eikä toinen lapsista halunnut viettää kunnolla syntymäpäiviään. Syksy meni epävarmuudessa: lapset eivät voineet milloinkaan tietää, onko äiti vielä kotona, kun he tulevat koulusta vai joutunut osastolle matalien veriarvojen takia. Jouluna podin sädehoidon jälkeisiä kipuja ja itkin sitä, etten jaksanut järjestellä joulua. Uutena vuotena odottelin jo tammikuun viimeistä hoitokertaa; olimme selvinneet pahimmasta. Paljon on tapahtunut noiden päivien jälkeen ja olemme hitaasti saaneet takaisin elämänilomme ja varovaisen luottamuksen tulevaan. Vuodenajoista kevät on yhä edelleen suosikkini.

Kiitos Mrs K:lle ja Marylle haasteesta.

6 kommenttia:

  1. Tavallaan tuo yksi vuosi on varmasti mullistanut elämän kokonaan. Palaatko edelleen noihin tuon kevään juttuihin esim. vappuna? Luulisin.
    Onneksi selvisit ja olet edelleen olemassa!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mikään ei tosiaan ole enää ihan samanlaista kuin ennen. Jokainen päivä on arvokas. Ja sain huomata, miten ihana ystäväpiiri minulla on!

      Poista
  2. Kiitos postauksesta! Minullakin on samanlaisia kokemuksia keväästä, äitini syövän takia. Silti kevät on täynnä toivoa ja uuden alkua. Ihanaa, että olette päässeet eteenpäin ja uskallatte jo katsoa rohkeammin tulevaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syöpä vaikuttaa laajalle kuin veteen heitetyn kiven renkaat. Myötätuntoni sinulle äitisi vuoksi ja kaikesta huolimatta hyvää kevättä!

      Poista
  3. Onneksi selvisit <3. Minä aprillasin mun ryhmääni, pokkana väitin, että heillä on kokeessa viiden minsan suullinen osuus, joka pitää whatsapata mulle, suurimpaan osaan meni ihan täydestä ja kauhun ilmeitä ehdin nähdä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Sinäkin selviät kyllä! Aprillipilasta: ei oppilat tietenkään uskalla olla uskomattakaan, kun on niinkin vakavasta asiasta kuin kokeesta kyse. :D

      Poista